Valokuvaajana minulla on valtaa

Valokuvaajana minulla on valta. Päätän rajauksesta, katseesta ja siitä, mitä jätetään näyttämättä. Se on valta, jota on käytettävä hiton tarkasti. Olen kuullut ihan liikaa tarinoita kuvaajista, jotka ovat käyttäneet tätä asetelmaa väärin.

Mulle valokuvauksessa se juttu ei ole sitä, että käyn napsasemassa kuvat ja laitan laskun perään. Parasta on kun potrettikuvauksesta jää itselle ja asiakkaalle päällimmäiseksi mieleen se, miten mukavaa ja turvallista kuvaustilanteessa oli, mulla on varma fiilis siitä, että kaikki meni juuri niin kuin kuuluikin.

Tämän setin kuvituskuviin on haettu tiettyä ”edgeä”. Silmissä näkyy se hienovarainen ”don’t come any closer” -vire, joka halveksuu mieskatsetta. Kuvaustilanteessa meillä oli tosi kivaa, turvallista ja me naurettiin koko ajan, vaikka tehtiin vakavaa taidetta. Se on se ainoa tapa, jolla teen töitä: lopputuloksessa saa ja pitää olla kovaa särmää, mutta pohjan on oltava sataprosenttisen turvallinen.

Sitten se mun suora mielipide: Minä en tee vähäpukeisia kuvauksia. Niitä kysytään aina silloin tällöin. En ole koskaan tehnyt, enkä ajattelut tehdä. Miksi? Koska arvostan kuvissa ihan muuta kuin paljasta ihoa. Liika iho vie huomion pois niistä asioista, jotka on mulle tärkeitä. Ei niin sanotusti ole mun juttu.

Mielestäni on tultu pisteeseen, jossa on kysyttävä: onko vähäpukeisuus aina välttämätöntä, jotta kuvalla olisi jotain "sanottavaa" tai että se lähtisi algoritmin hampaissa lentoon? Vai ollaanko me vaan totuttu siihen, että sitä odotetaan? Ikään kuin jos olet valokuvaaja, on vain otettava mallista kuvia hotellihuoneessa ilman vaatteita? Ja miksi se on lähes poikkeuksetta aina hoikka nuori nainen, jonka odotetaan riisuutuvan? Miksei miehiä tai muunlaisella kehorakenteella olevia ihmisiä näy näissä kuvauksissa samassa suhteessa? Valokuvaaja, jolla on portfolio täynnä pelkkiä vähäpukeisia nuoria naisia on lähtökohtaisesti aina hyvin epäilyttävä. 

Arvostan paljon modernia muutosta boudoir-kuvauksen maailmassa, jossa perinteikkään mieskatseen sijaan otetaankin kuvat itselleen, keskittyen enemmän fiilikseen ja omaan toimijuuteen. Näin kuvaus muuttuu ulkoisesta suorittamisesta ja kehon esineellistämisestä aitoon läsnäoloon, joka vahvistaa kuvattavan omaa itsetuntoa ja kehosuhdetta. 

Minä koen, että mulla on oma juttu ja haluan taltioida kuvattavani upeana, vahvana ja omana itsenäsi. Ihan ilman, että kenenkään tarvitsee riisuutua sitä varten. 

Joten: jos kaipaat boudoir-kuvia, minä en ole se kuvaaja sinulle. Mutta jos haluat ihan hiton hyvät boss-kuvat (vaatteet päällä), niin täällä ollaan! 🧡

Lopuksi: Jos sulla on huonoja kokemuksia alalta, oli kyseessä kuvaaja, assari, malli tai kuka vaan, puhu suusi puhtaaksi. Varoita muita, laita sanaa eteenpäin. Se saattaa olla juuri se ratkaiseva herätys, joka saa jonkun toisen miettimään kahdesti ennen kuin toimii väärin.

Tekstin kuvituskuvissa @malla.altalune