Kun työkalu muuttui epäjumalaksi
Valokuvauksesta on tullut somen aikakaudella välineurheilua, jossa brändilogo on tärkeämpi kuin itse teos. Samalla olemme kadottaneet kyvyn nähdä, että todellinen ammattitaito asuu katseessa ja sormenpäissä, ei kameran merkissä tai hinnassa.
VALOKUVAUS on historiallisesti ollut tekniikan ja taiteen herkkä liitto. Se on vaatinut optiikan ymmärrystä, valon fysiikan hallintaa ja ennen kaikkea kykyä nähdä maailma toisin. Viime vuosina tämä liitto on kuitenkin rakoillut. Tilalle on tullut ilmiö, jota harrastajapiireissä kutsutaan nimellä Gear Acquisition Syndrome – jatkuva, pakonomainen tarve päivittää kalustoa siinä toivossa, että uusi laite ratkaisisi luovan tyhjyyden.
Sosiaalisen median kuvavirrassa törmää yhä useammin vaikuttajiin, joiden "sisältö" ei enää käsittele pelkkää valokuvausta, vaan rinnalle on tullut kameroita status-symboleina ihasteleva ilmiö. Kun seurattu valokuvaaja vitsailee "korjaavansa" kameran liimaamalla päälle kilpailevan brändin logon, hän tulee samalla paljastaneeksi aikamme suuren harhan: ajatuksen siitä, että identiteetti ja osaaminen ovat ostettavissa.
TÄMÄ asenne on erityisen vahingollinen nuorille ja vasta harrastustaan aloittaville. Kun auktoriteettiasemassa oleva kuvaaja lietsoo vastakkainasettelua ja antaa ymmärtää muiden merkkien olevan "paskaa", hän rakentaa harrastuksen ympärille tarpeettomia kynnyksiä. Nuorelle, jolla on käytössään vanha perintökamera tai edullinen aloittelijarunko, tällainen viesti on lannistava. Se opettaa, ettei oma tekeminen ole arvokasta ilman oikeaa logoa, tai että kameran pitää olla uusin ja hienoin.
Vaikuttajalla on valtaa, mutta valtaan kuuluu vastuu. Jos esikuva keskittyy brändisotiin sisällön sijaan, hän ohjaa seuraajansa kohti kulutuskeskeistä elämäntapaa, jossa harrastuksen ilo mitataan kamerakalustolla, eikä sillä, minkälaisia valokuvia on saanut aikaiseksi. Se tappaa uteliaisuuden ja kokeilunhalun jo ennen kuin ne pääsevät puhkeamaan kukkaan. Luovuus vaatii turvallisen tilan onnistua (ja epäonnistua) millä tahansa työkalulla, ei pelkoa siitä, että oma väline on "vääränlainen".
LUOVUUS ei nimittäin kuki rajattomissa mahdollisuuksissa, vaan rajoitteissa. Kun kuvaaja juoksee jatkuvasti uusimman automaattitarkennuksen tai megapikselihirviön perässä, hän ulkoistaa näkemyksensä algoritmille ja markkinataloudelle. Syntyy vaarallinen "sitku"-ajattelu: sitten kun minulla on tuo uusi täyskennokamera, teen sen suuren projektin.
Todellisuudessa tämä on vain mielen luoma suojamekanismi. On helpompaa kuluttaa aikaa laitevertailuihin kuin kohdata oma keskinkertaisuutensa tyhjän muistikortin äärellä. Uusi kalusto tarjoaa hetkellisen dopamiinipiikin, mutta se ei opeta ketään sommittelemaan tai kohtaamaan kuvattavaa kohdetta aidosti.
SYVÄLLINEN ymmärrys tekniikasta on päinvastaista kuin pinnallinen brändiuskovaisuus. Se on sitä, että uskaltaa avata oman vanhan kameransa rungon ja korjata vian omin käsin. Se on kunnioitusta työkalua kohtaan, joka on palvellut vuosia – ja palvelee edelleen, jos sille antaa mahdollisuuden.
Kun kymmenen vuotta seurattu vaikuttaja alkaa toistaa väsyneitä merkkisotavitsejä, hän kääntää selkänsä sille yhteisölle, jonka pitäisi keskustella yhdessäolosta, yhteisöstä, valokuvista ja siitä, että miten saadaan suomalaisen valokuvauksen tasoa nostettua. Merkkisota on halpaa viihdettä, joka hajottaa yhteisön kuppikuntiin ja ruokkii kulutusmaniaa. Se on huolestuttava merkki siitä, että ammattimaisuus on vaihtunut markkinointipöhinään.
MEIDÄN on palattava juurillemme. Valokuvausyhteisö tarvitsee enemmän rakentamista ja vähemmän vastakkainasettelua. On perustettava yhdistyksiä ja foorumeita, joissa keskiössä on kuva ja sen merkitys, ei se, mikä kamera kelläkin on. Meidän on näytettävä nuorille, että valokuvaus on ilmaisun vapautta, ei merkkikohtaista vankilaa, leirejä tai sitä, että on oikea kuvaaja sitten, kun on neljän tonnin kamera.
Lopulta historia ei muista, millaisella kameralla klassikkokuvat otettiin. Se muistaa vain tunteen, jonka kuva jättää. Meidän on lopetettava kaluston palvonta ja alettava taas arvostaa näkemistä. Sillä hienoin kamera on aina se, joka on käytössä juuri nyt, ilman logoja tai turhia haaveita tulevasta.
Kirjoittaja on valokuvaaja, joka uskoo, että paras tapa korjata kamera on avata sen ruuvit, ei vaihtaa sen logoa.