1. Haaste ja konsepti: Roolien kääntäminen ylösalaisin

Debatti filmin ja digitaalikuvan eroista tiivistetään usein jyrkkään vastakkainasetteluun, jossa digitaalisuuden mielletään edustavan viileää teknistä täydellisyyttä ja filmin orgaanista virheellisyyttä. Tämän empiirisen ja ei-tieteellisen testin tavoitteena oli haastaa kyseinen kaavamaisuus kääntämällä kalustoroolit päinvastaisiksi haastavassa miljöössä ja lämpimässä valaistuksessa.

Kuvasin samat tilanteet ja muotokuvat kahdella käänteisellä filosofialla: 50 megapikselin keskikoon digirungolla, johon ruuvattiin 1960-luvun manuaalinen vintage-lasiklassikko, sekä 35 mm:n filmirungolla, jonka nokalle valjastettiin kirurgisen terävä, moderni digiajan optiikka. Kuvaajana käytän säännöllisesti rinnakkain sekä filmiä että digiä, joten koejärjestelyn tarkoituksena ei ollut nostaa toista voittajaksi, vaan tutkia, miten eri aikakausien tekniikat palvelisivat omaa visuaalista visiotani.

2. Tekninen toteutus, skannaus ja taiteellinen kontrolli

En tavoitellut testissä Kodakin 5219/Vision 500T -filmille ominaista "standardilookkia", vaan pyrkimyksenä oli sävyttää molempien laitteistojen tuottama materiaali joustavasti vastaamaan omaa taiteellista näkemystäni:

• Digitaalinen keskikoko + vintage-lasi: Fujifilm GFX 50S II -rungon dynaaminen alue on poikkeuksellisen laaja ja suuri kennokoko tuo negatiivisen kroppikertoimen 0,79. Sen pariksi valittu 1960-luvun Super-Takumar 55mm f/2 pehmentää jyrkkää digitaalisuutta matalalla mikrokontrastilla ja orgaanisilla heijastuksilla. Viimeisessä vertailukuvassa käytin GFX:n kanssa Cyclop 85mm f/1.5 -objektiivia. Keskiformaatissa 55 mm f/2 on kinovastaavuudeltaan 43,5 mm f/1,6 ja 85mm f/1.5 näyttää kuin kinokoossa olisi nokalal 67 mm f/1.2 -putki. Valovoimaa, T-stoppeja, ei aidosti tule lisää, mutta kuva näyttää kuin se olisi otettu moisella objektiivilla. 
• Kinofilmi + moderni optiikka: Kinokoon Nikon F80 ladattiin 800T-värifilmillä. Optiikkana toiminut moderni Sigma 35mm f/1.4 DG HSM Art piirtää valon filmin pinnalle äärimmäisen terävästi ja virheettömästi täydelläkin aukolla.
• Digitalisointi: Filminegatiivit skannattiin Epson V600 -tasoskannerilla ja käännettiin positiiveiksi Lightroomissa käyttäen Negative Lab Pro -ohjelmistoa. Tämä mahdollisti sävyjen, kontrastien ja väritasapainon tarkan hienosäädön siten, että lopputulos ilmentää omaa visiotani eikä pelkkää automaattista filmiprofiilia.

3. Syvällinen analyysi & loppupäätelmät

Vertailun kiinnostavin anti on havainto siitä, kuinka hienojakoisiksi erot kahden teknisesti täysin erilaisen lähestymistavan välillä lopulta muodostuvat. Kun skannausprosessi tehdään tietoisesti omaa taiteellista näkemystä seuraten, filmikuva ja digitaalikuva kurovat teknisen kuilun lähes umpeen.

Molemmat kokoonpanot suoriutuivat haastavasta valotustilanteesta erinomaisesti, vaikkakin hieman eri reittejä:

• GFX + Super-Takumar: Keskikokokenno takaa täydellisen hallinnan varjoalueiden yksityiskohdista, kun taas vintage-lasin heijastukset ja mikrokontrasti pehmentävät digitaalisuuden jyrkkyyttä.
• Nikon F80 + Sigma Art + 800T: Kirurgisen tarkka moderni optiikka tuo filmiruudulle mekaanista ryhtiä, jolloin kuvan orgaanisuus muodostuu yksinomaan kemiallisesta rakeesta ja 800T-filmin luonteikkaista valohalioista.

Lopputuloksena voidaan todeta, että kysymys on siitä, millaisesta työskentelyprosessista ja vivahteista kulloinkin nauttii. Koska kuvaan itse jatkuvasti sekä filmiä että digiä, tämä kokeilu vahvisti näkemystäni siitä, että molemmilla välineillä on mahdollista saavuttaa täysin samanarvoinen, erittäin korkeatasoinen visuaalinen lopputulos – kyse on lopulta pelkästä tekijän henkilökohtaisesta preferenssistä ja mitä kuvilla tavoitellaan.